The final countdown.

Yksi unelma on kahta päivää vaille eletty ja koettu. Huomenna keskiviikkona on jäljellä enää kaksi yötä siihen, kun matkalaukkujeni kanssa suuntaan takaisin Suomeen. Ainoa ero on se, että tullessa oli kaksi laukkua ja lähtiessä kolme. Mitäs sitä vaatteiden, kenkien ja laukkujen ystävä itsellensä mahtaa. Olen siis kiertänyt ympyrän ja nyt se sulkeutuu, kohta on taas vain minä ja matkalaukut.

Elämäni täällä ei suinkaan ole ollut pelkkää unelmaa ja ihanuutta, on ollut myös vaikeita ja vähemmän vaikeita hetkiä. En koskaan olettanutkaan, että oleilu täällä olisi pelkkää ruusuilla tanssimista. Olen kuitenkin todella tyytyväinen siihen, miten hyvin kaikki on mennyt. Paremmin kuin oikeastaan uskalsin odottaa. Aikuiselle ei ole ihan helppoa ja yksinkertaista asua yhtäkkiä toisten ihmisten kodissa, elää toisten sääntöjen, tapojen, tottumusten ja aikataulujen mukaan. Juuri nämä asiat olivatkin loppujen lopuksi niitä, jotka asettivat minulle suurimmat haasteet. Olen kuitenkin melko sopeutuvainen ihminen ja pienten totuttelujen jälkeen asiat sujuivat hyvin. En tiedä, onko se yleinen lapsiperheen "ongelma" tai tyypillinen piirre, että aikataulut eivät pidä, mutta tässä perheessä aikataulut ja suunnitelmat saattavat muuttua monta kertaa saman päivän aikana ja sekin oli minulle välillä vaikea pala purtavaksi varsinkin, jos minulle ei muistettu siitä ilmoittaa. Kaikesta hyvästä ja vähemmän hyvästä huolimatta voin sanoa, että olen saanut niin paljon sellaista elämääni, mitä minulla ei ennen ollut, olen myös oppinut asioita itsestäni ja yleensä elämästä. Ja nyt kun aikaa katsoo taaksepäin, opitut asiat tulevat suurelta osin niistä vaikeista hetkistä. Toisaalta olen myös oppinut arvostamaan ja luottamaan itseeni enemmän, koska olen saanut mielettömiä onnistumisen kokemuksia eri asioista. Parempaa perhettä minulla ei olisi voinut olla.

Joululoman jälkeen arkeni on koostunut oikeastaan pelkästään Eugenien kanssa olosta. Isompia tyttöjä olen valitettavasti nähnyt vain nopeimmissa kurveissa. Eugenie on nyt 10 kk ja hänestä on tullut minulle todella tärkeä, kuin oma lapsi. Tänään juuri mietin, kun katsoin hänen kirkkaita, taivaansinisiä silmiään ja nykerönenäänsä, että miten minä enää osaan elääkään ilman tuota pientä temperamenttipakettia. Kaikkine helppoine ja vaikeine hetkineen hänestä on jotenkin tullut osa minua. Yhtäkkiä tänään tajusin, että olen ollut yksi hänen tähänastisen elämänsä tärkeimmistä ihmisistä ja se sai minut pysähtymään ja miettimään, olenko ollut tarpeeksi hyvä hänelle?

Viime aikoina, lukuunottamatta juuri kuluvaa viikkoa, olen viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa kuin hänen oma äitinsä. Lastentarhanopettajana tiedän varhaisen vuorovaikutuksen tärkeyden alle vuoden ikäiselle lapselle ja havahduin miettimästä sitä, kuinka suuren riskin äiti ottaa jättämällä pienen lapsensa muiden hoidettavaksi. Olenko minä kypsymässä äitiyteen kun tällaisia mietin? =D Helmikuun viimeinen viikko aiheutti minulle harmaita hiuksia jo pitkään ennen toteutumistaan, koska minulle ilmoitettiin, että vietän viikon 8 Eugenien kanssa Sophien vanhempien luona, koska muut lähtevät laskettelemaan Alpeille. Se aiheutti minulle paljon pohdintaa ja päänvaivaa, koska en tarkalleen tiennyt mitä minulta odotetaan. Lopulta vietin viikon yhtä päivää lukuunottamatta yötä päivää Eugenien kanssa viettämättä juuri ollenkaan vapaa-aikaa. Yleensä hän nukkuu kotona jo ehjiä öitä, n. 12 tunnin unia ja on hyvin iloinen, aurinkoinen ja tyytyväinen lapsi. Kyseisellä viikolla hän herätti minut joka yö 1-3 kertaa ja vaati päivisinkin huomiota niin, että au pair Nieminen oli lauantai iltana klo: 20 pestin siltä osin päättyessä äärettömän väsynyt. Yhtenä yönä, kun hän ei herättänyt minua puolen yön jälkeen ollenkaan nukuin, mutta nukkuessani muistan miettineeni, että onkohan hänellä kaikki hyvin kun en kuule mitään, edes pientä tuhinaa hänen sängystään. Aamukuudelta sitten kuului hyvin selvä ääni ja sen jälkeen ei tarvinnutkaan enää nukkua koko päivänä. Nyt voin huokaista helpotuksesta; viikko meni hienosti, kaikki meni hyvin.

Tammi-helmikuun vaihteessa tuli talvi. Lunta tuli ovista ja ikkunoista ja pakkanenkin paukkui useampana aamuna yli kymmenessä asteessa! Koko pieni kyläpahanen meni ihan sekaisin talvesta. Ihmiset kävelivät kilometritolkulla töihinsä kun eivät uskaltaneet ajaa, opettajat eivät päässeet lumen takia töihin, joten lapsia pidettiin kotona, kuntosali ja jumpat ammottivat tyhjyyttään, siellä oli paikalla juomapullon ja pinkin pyyhkeensä kanssa vain neiti Nieminen. Hauskinta oli kuitenkin liikenne; ihmiset pyörivät liikenneympyröissä hätävilkut päällä ja pysähtyivät keskelle risteystä kun eivät uskaltaneet kääntyä. Myöhemmin lunta tuli niin paljon, että sitten en enää minäkään suostunut ajamaan kesärenkailla. Useimmat eivät poistuneet kotoaan ollenkaan. Minun mielestäni oli oiva ulkoilukeli! Pitivät mua hulluna. Ne pari viikkoa, kun sitä lunta todella oli, olivat ehdottomasti tylsimmät viikot koko aikana juuri siksi, koska kaikki elämä kodin ulkopuolella pysähtyi. Nyt on kevät on täydessä vauhdissa, tällä viikolla olemme oleskelleet ulkona jo t-paidoissa. Talvi kestää täällä siis 2 viikkoa kun se Suomessa kestää 5 kuukautta.

Sen lisäksi, että palaan Suomeen juuri loska- ja kurahousukelien parhaimpaan aikaan, kotiinpaluuni sattuu vähän huonoon ajankohtaan kahdesta muustakin syystä. Ensinnäkin siksi, että ranskankielen taitoni on ottanut aimo harppauksen eteenpäin nyt kuukauden sisällä. Tiedän, että puolen vuoden päästä puhuisin suhteellisen sujuvasti. Toiveenani ja aikomuksenani on jatkaa ranskan opiskelua Tampereella heti hyvän kurssin löydyttyä. Toinen syy on se, että olen täällä ollessani saanut hirvittävän suuren kipinän hevosharrastukseen ja ratsastukseen ja suuri intohimoni on nykyään esteratsastus. Huhtikuussa täällä olisi estekilpailut, joihin olisin voinut osallistua. Osallistuminen niihin olisi ollut kuin kirsikkana kakun päällä, koska tänne tullessani ja ratsastustunnit aloitettuani vannoin, että minä en kyllä sitten hyppää yhtäkään estettä. Pelko ja toisaalta myös tieto siitä, että ratsastus loppuu osaltani kun Suomeen palaan, nakertaa minua sisältä todella pahasti, mutta haluan uskoa, että joskus se olisi vielä mahdollista. Minulla on täällä jäljellä enää yksi ratsastustunti ja voin vain kuvitella sen surun kun se on ohi. Olen kuitenkin ylpeä itsestäni, että sain karistettua vuosien saatossa kertyneen jännityksen ja pelon liittyen ratsastukseen ja olen pystynyt ylittämään itseni useasti tämän puolen vuoden aikana.

Yhtä asiaa en täällä ole tajunnut vieläkään. Ja se on tämä poskisuutelu ja tarve tervehtiä kätellen tai poskisuudellen jokainen ihminen. Kyllä, onhan se kohteliasta ja siinä huomioi enemmän tai vähemmän mukavasti toisen ihmisen, mutta minun mielestäni, näin suomalaisena, se on vaivalloista ja turhaa. Mainio esimerkki tästä on se, että eräänä iltana muutama viikko sitten olin salilla juoksumatolla. Olen jo tottunut siihen, että bonjour tai bonsoir sanotaan melkein jokaiselle siinä juostessa, se on ihan ok. Eräs vanhempi mieshenkilö tuli kuntosalin ovesta sisälle ja käveli tarmokkaasti kohti pukukoppia. Lattialla pukukoppien lähellä makasi mies tekemässä kovaa vatsalihastreeniä. Nähdessään toisensa, tämä mies keskeytti treeninsä ja nousi kättelemään kaveriaan, meni takaisin lattialle ja jatkoi treeniään. Hatunnosto, itse en kyllä viitsisi. Pitävät varmasti mua epäkohteliaana kun en moiseen suoritukseen yllä.

Melkein kaksi viikkoa sitten tähän perheyhteisöön muutti aasi. Hän kasvatti taas omalta osaltaan kotieläinten määrää, mikä mielestäni alkaa jo hipoa eräänlaisen kotieläinpihan eläinmäärää. Heti kättelyssä haluan sanoa, etten kyllä kutsuisi aaseja tyhmiksi. Tai en kutsuisi tyhmää ihmistä aasiksi. Herra Bruno oli syntymäpäivälahja Cyrilille, miehelle, jolla on jo kaikkea. Bruno on tai oikeastaan oli ori, koska tänään hänet kastroitiin ja Sophie joutui avustamaan eläinlääkäriä tässä toimenpiteessä. Voisin kertoa muutaman sanan aasien kulkusista, mutta en viitsi. Bruno on yksi söpöimmistä otuksista, joita olen koskaan tavannut. Korvat sojottavat kohti taivasta ja ovat sellaista kaliiberia, jotta luulisi hänen ainakin kuulevan hyvin, ääntä lähtee ja välillä tuntuu, että hän nukkuu kanssani samassa huoneessa kun herään keskellä yötä hänen hirnumiseensa. Ensimmäisenä yönä tungin sydäntä kurkusta takaisin paikalleen kun heräsin hänen "hieman" outoon, mutta hyvin kuuluvaan ääneensä. Se muistuttaa kaukaisesti yhtä aikaa porsaan vinkumista ja norsun mylvimistä. Kaikkeen tottuu paitsi käärmeisiin kylpyhuoneessa, sanon minä. Ja koska Bruno oli tullessaan ori, vaati se oman operaationsa, jotta hänet voi sulauttaa hevos-ja poniyhteisöömme. Brunon vienti laitumelta karsinaan viime viikolla lääkärin toimenpidettä varten vaati minulta ja Sophielta tehokkaan jumpan ja ponnistelun, siltikään onnistumatta. 20 minuuttia yritimme vetää ja työntää itsepäistä aasia karsinaan, yritimme ruuan avulla, piiskalla, juttelemalla, huijaamalla ja kaikella mahdollisella, mutta Bruno piti huolta siitä, että hiki virtasi mutta mitään sen kummempaa ei sitten tapahtunutkaan. Menimme käymään sisällä ja tulimme takaisin ulos, niin kaveri oli itse kävellyt karsinaan ja kuikuili meitä sieltä pitkien korviensa kanssa. Muun muassa tähän perustuu väitteeni siitä, että aasit eivät ole tyhmiä vaan päinvastoin, tunsimme itsemme siinä tilanteessa aika tyhmiksi. No, toimenpide on hoidettu ja Bruno sai vihdoin laitumelle kaverin.

Paljon sylittelyä, haleja, suukkoja ja leikkiä on täynnä viimeinen yhteinen viikkomme. Eilen ja tänään kävimme pitkällä ratsastuslenkillä yhdessä Cyrilin, Hortensen ja Hortensen kaverin Ilonan kanssa. Laukkasimme kilpaa omenapuiden välissä niin, että jokaisella oli oma rata, suljin silmät ja nautin siitä vapauden tunteesta ja vauhdista sen pienen hetken. Se on jännä tunne, kun täydessä laukassa uskaltaa sulkea silmät ja antaa vain mennä. Se on luottamusta parhaimmillaan. Pakko myös kehua, että Gisellan kanssa voitimme kyseisen kisan =D. Pienet ponit tulivat perässä kuin tuhat jalkaa pulleiden vatsojensa alla. Aikamoista tunteiden ylä-ja alamäkeä olen kokenut viimeisten parin viikon aikana, tunnelma on ollut odottava, ahdistava, surullinen, malttamaton, iloinen, onnellinen ja levoton. Vatsassa on perhosia, kyyneleet saattavat kihota silmiin kesken ratsastustunnin, perhettä ja ystäviä on kova ikävä ja samalla ikävä on jo myös tänne vaikka en ole vielä lähtenytkään. Menneet 6,5kk on olleet täynnä erilaisia tunnetiloja ja kokemuksia, mietintää tulevaisuudesta, ihmissuhteista ja siitä millaista on mielekäs elämä ja mitä oikeasti haluan tehdä. Jostain olen joutunut luopumaan, jonkun asian taas olen saanut takaisin. Sisälläni on laatikko, joka on täynnä elämänhalua, intoa ja suunnatonta intohimoa ja kiinnostusta elämään, joka minua odottaa kotona. Minua helpottaa tieto siitä, että tämän perheen kanssa tulen olemaan tekemisissä koko loppuelämäni, he eivät katoa mihinkään. Perjantaina emme siis sano hyvästi, vaan näkemiin.

Tammikuun tunnelmia ja touhuja!

Silloin on hyvä kirjoittaa blogia, kun tietokone toimii yhtäjaksoisesti kauemmin kuin 10 minuuttia. Nyt on sellainen hetki.

Niin paljon kaikenlaista on tapahtunut viimeisen blogini jälkeen, että siihen menisi kirjoittajan ikä ja terveys sekä mahdollisten lukijoiden hermot jos alkaisin siitä kaikesta kirjoittamaan. Itseasiassa olen aloittanut blogia otsikkonaan "välitilinpäätös" kymmenisen päivää ennen joululomaani, mutta sen kirjoittaminen tyssäsi kuin kanan lento, koska tietokoneeni ei ole aina yhteistyökykyinen. Välitilinpäätöstä nyt ei varsinaisesti enää 2 kuukautta ennen kotiinpaluuta kannata kirjoittaa, joten otsikoin tämän jotenkin muuten. En tiedä vielä miten.

Ranskaa on takanani tänään 4,5 kuukautta, tasan 19 viikkoa ja 133 päivää. Edessä vielä 2 kuukautta, 8,5 viikkoa ja 60 päivää. Joululoma Suomessa tuli todella oikeaan aikaan ja avasi silmiäni tulevaisuuden suhteen aika tavalla. Käyntini Suomessa merkitsi myös piipahdusta "omassa elämässä" ja arjessa ja vastaan asettui kysymys: millaista haluan elämäni jatkossa olevan? Mitä valintoja pitää tehdä, mitä teitä kuljettava jotta kuljen kohti sitä mitä haluan? Joulun ja uuden vuoden vieton jälkeen olin valmis palaamaan takaisin Ranskaan ja elämään, jota voisin kuvailla kaikesta huolimatta pumpuliseksi lintukodoksi, jossa saan vielä hetken miettiä tulevaisuuttani. Vetäydyn takaisin kuoreeni kypsymään ja oletan, että olen valmis 16.3.

Muutaman kuukauden jatkunut jahkailu siitä, jäänkö tänne pidemmäksi aikaa vai en päättyi hyvin yksinkertaisesta syystä tai oikeastaan kahdesta, joista toinen oli ratkaiseva eikä enää jättänyt sijaa pohdinnalle. Olin jo ennen joululomaani tullut siihen tulokseen, että vaikka aikani täällä on kokonaisuudessaan ollut unelmaa on minun kuitenkin aika palata kotiin ja jatkaa omaa elämääni siellä. Olen niin isänmaallinen, että kertaakaan en ole miettinyt muuttamista tänne (en edes Pariisiin) ja olen pysynyt täysin siinä, mitä väitinkin lähtiessäni että jos joskus vielä parisuhteeseen ryhdyn, on kumppanini suomalainen. Ainoastaan yksi Tuomo Ruudun näköinen jalkapalloilija kuntosalilla on saanut pääni kääntymään (siis konkreettisella tasolla) ja uudelleenarvioimaan ajatukseni. Elämäni on Tampereella, se on mielestäni ainakin toistaiseksi maailman hienoin kaupunki. Ratkaiseva tekijä oli loppujenlopuksi kuitenkin asunto, johon minun on huhtikuussa palattava, siihen on nyt mahdotonta saada uutta vuokralaista.

Ennen joululomaani jouduin olemaan paljon iltoja sekä viikolla että viikonloppuisin ja myös muutamia öitä ja kokonaisia pitkiä päiviä kiinni lapsissa, joten toivoin ettei sama meininki jatkuisi kun tulen takaisin. Pahin yksinäisyyden tunne täällä ollessa on ehdottomasti tullut viikonloppuisin, erityisesti lauantait on pääsääntöisesti piiiiiiitkiä ja tyyyyyyylsiä päiviä eikä yksinäisyyttä ainakaan helpota se, että luen facebookista kavereiden kivoista suunnitelmista ja touhuista. Pitkät lounaat ja illalliset ovat tyypillistä ranskalaista kulttuuria ja täytyy myöntää, että perheillalliset viikonloppuisin ovat juuri niitä erittäin mukavia hetkiä, joista on paljon hauskoja muistoja. Pitkät päivät vauvan ja kahden muun lapsen kanssa saavat kaipaamaan aikuista seuraa ja kun sitä saapuu, he puhuvat keskenään ranskaa ja olo on kuin puusta pudonneella linnunpojalla. Jotain jo sentään ymmärrän, jos oikein jaksan keskittyä, mutta keskusteluun en juuri pysty osallistumaan.

Arki alkoi samantien tänne palatessani. Matkustin koko tiistai päivän ja takana oli superlyhyet yöunet, koska katsottiin veljeni kanssa jääkiekon nuorten mm-kisoja yömyöhään. Lentokoneessa takanani istui suomalainen nainen joka kälätti lapsilleen koko ajan. Hän mm. sanoi lapsilleen, että "te ette ole ainoita täällä koneessa, olkaa hiljaa, ei kukaan jaksa kuunnella tuota". Tosiasiassa minä ainakaan en kuullut ja ärsyyntynyt kenenkään muun äänestä kun tämän äidin. Vieressäni istui suomalainen mies, arviolta 30v ja hänen vieressään vielä suomalainen nainen n. 45v diiva, jolla oli mukana pieni koira. He eivät minun seurastani olleet kiinnostuneet pätkääkään vaan keskittyivät höpisemään keskenään. En toki voinut olla  kuulematta sitä, että tämän naisen aviomies on ranskalainen, asuu Nizzassa ja ikää hänellä on 85v. Hän myös alituiseen keskittyi valittamaan Finnairin lentoemännille joka asiasta. Lentokoneesta he poistuivat yhdessä. Jouduin odottamaan junaa lentokentällä yli 2,5 tuntia ja yhden junan vaihdon jälkeen pääsin pääteasemalle. Kotiin saapuessani vastassa oli kaksi ihanaa tyttöä kiljuen (toivottavasti ilosta, niin oletin) ja Sophien lämmin halaus, mademoiselle matkustaja pääsi suoraan ruokapöytään.

Keskiviikkona Sophielle sitten nousi kuume. Minulla ja Mathildella oli ratsastustunnit aamulla ja sen jälkeen pidinkin huolta koko porukasta. On tullut todettua se, että minusta on kuin onkin kolmen lapsen äidiksi! Siinä samalla myös kykenen huolehtimaan muutamasta hevosesta, koirasta, kissasta ja kanoista. Jos vaimoksi haettais CV:lla, olis mulla jo aika kattava sellainen. Keskiviikkona ja torstaina oli jo ranskan tunnit ja ainoa mitä pystyin tekemään oli tuijotus suu puoliksi raollaan. Mitä tuo nainen puhuu? Mietin kun ranskan opettajani pirteänä kyseli minulta ranskaksi kuulumisia. Uudelleenorientoituminen kielenopiskeluun ja vieraalla kielellä puhumiseen vei pari päivää. Pari kertaa aloin puhumaan Sophielle suomea ja ihmettelin kun ei viesti oikein tuntunut menevän perille. Ensimmäinen viikko oli siis aikamoista pyöritystä ja vapaapäivän koittaessa olin todella väsynyt.

Arki on pyörinyt entiseen malliin nyt kaksi viikkoa ratsastustunteineen, ranskankielen tunteineen, vauvanhoitoineen ja isompien tyttöjen kanssa touhutessa. Ajatukset harhailevat usein Tampereelle ja kotiinpaluuseen vaikka asiat täällä ovat hienosti. Eugenien kaksihampainen hymy ja isompien tyttöjen halit muistuttavat hetkessä elämisen tärkeydestä. Olen huomannut, että ihminen kaipaa usein sitä mitä ei juuri sillä hetkellä ole. Enemmän pitäisi muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä mitä on ja keskittyä siihen. Joskus tämäkin päivä oli pelkkä unelma.

Intohimoni ratsastukseen on syttynyt ihan todenteolla muutaman olosuhteiden pakosta johtuneiden hiljaisemman vuoden jälkeen. Haluaisin ehdottomasti jatkaa harrastusta mahdollisimman aktiivisesti myös Tampereella ja sopiva talli onkin hakusessa. Tässä perheessä hevoset ja ratsastus on elämäntapa ja se on kyllä vienyt tämän emännän mukanaan kuin tuuli kärpäsen kiitoradalta. Eilen sunnuntaina teimme ihanan ratsastuslenkin metsässä, kauniissa maalaismaisemassa kirpeässä pikku pakkasessa ja koko iltapäivän vietimme Sophien serkun uutuuden karhealla, jumalattoman kokoisella tallilla katsellen estevalmennustunteja. Sophien serkku on itse yksi Ranskan parhaimpia esteratsastajia ja tunnettu hevosten kasvattaja ja kouluttaja. Sain ihailla hänen ratsastustaan, jossa hevonen teki mitä lie temppuja ja en nähnyt kyseisen rouvan tekevän yhtään mitään. Siihen minäkin pyrin kaikessa tekemisessäni, paitsi yleensä minusta tulee vähintään kova ääni, yleensä myös sähellys näkyy ulospäin, kuten esimerkiksi silloin kun saavuin joululomalle Suomeen. Työnsin matkalaukuille tarkoitettua kärryä ja törmäilin niillä joka paikkaan. Manasin törmäilyäni ja muutama ärräpääkin pääsi ja sen tilanteenhan piti olla liikuttava! Rakas veljeni vaimonsa ja poikansa kanssa oli vastassa eikä varmaan jäänyt epäselväksi mistä suunnasta neiti Nieminen tuli kärryineen. No nyt poikkesin taas tyypilliseen tapaan vähän asiasta. Valmennusta tallilla piti siis ratsastuksenopettajamme Charlotte, jonka opettajantaitoja ja osaamista en voi tarpeeksi kehua. Hän on tämänkin vannoutuneen kouluratsastajan saanut innostumaan esteratsastuksesta! Kun minä tuskailen epäonnistuessani hän vain sanoo, "it´s ok, try again". Ja kun hänen suustaan tulee "très bien" hän todella tarkoittaa sitä. Myös Cyril oli mukana valmennuksessa omalla Qloug-  hevosellaan. Sain myös ensikosketuksen iPadiin kuvatessani Cyrilin suoritusta. Rahalla saa ja hevosella pääsee, ainakin näissä piireissä.

Sophien serkku upealla hevosellaan.

Cyril ja Qloug

Toinen vapaapäiväni alkaa kääntyä kohti iltapuolta ja tämä blogi loppuaan. Odottelen jo tyttöjä koulusta kotiin, Eugeniekin kuulemma meni juuri nukkumaan. Mitäs minä nyt sitten teen. Taidan lähteä ratsastamaan ja myöhemmin salille. Sounds like a plan.

Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa.

Joku jo ajattelee kun lukee otsikkoa, et voi hyvä tavaton, ei kenelläkään voi koko aikaa mennä noin hyvin ja ei kaikki voi olla ruusuista koko ajan. Ei olekaan. Olen vaan päättänyt alkaa ajattelemaan asioista positiivisesti ja muistutan itseäni siitä koko ajan ja muistuttamista kyllä todella tarvitsenkin. Voisi melkein sanoa, että positiivisesti ajatteleminen käy välillä ihan työstä. Ainakin minulle.

Perheeni: Sophie ja Mathilde, minä, Hortense ja pikku-Eugenie ja Cyril

Viimeisestä blogista onkin jo aikaa ja välillä 7.10-17.11 on tapahtunut paljon ja vähän. Tätä nykyä rakastan arkea, johon tympäännyin kotioloissa. Lapsilla oli kahden viikon loma loka-marraskuun vaihteessa, joista yhden viikon äitini oli täällä. Enpä muista, milloin olisin viimeksi viettänyt äidin kanssa viikon yötä päivää. Taitaa siitä olla tullut vierähtäneeksi jo kymmenen vuotta. Se on jännää, miten unohtaa kuinka ihana se oma äiti onkaan, vaikka kyllä minä hänestä olen paljon tykännyt tässä välissäkin. Meillä oli tosi hauska viikko yhdessä ja oli mukavaa, että äiti näki tämän ihanan perheen ja ympäristön jossa elän ja saimme yhdessä tutustua Pariisiinkin. Minä oikeastaan olen jo tutustunut Pariisiin ja Riemukaarikin alkaa tuntua jo yhtä ihmeelliseltä kuin Tammerkosken silta. Ihan joka päivä ei kuitenkaan kävele vastaan maailman pisin mies ja näin pääsi tapahtumaan Champs Elyseellä. Todiste tästä kappaleen alla. Äidin kanssa käytiin myös Moulin Rougessa ja se vasta oli elämys! Esitys oli kerrassaan upea; toinen toistaan upeampia asuja, tansseja ja ohjelmanumerot saivat hurjia suosionosoituksia. Mieleenpainuvin oli varmasti vatsastapuhuja, jolla oli esityksessään mukana mm. pieni ja suloinen koira. Käärmeiden kanssa uiva nainen tai ei oikeastaan nainen vaan ne käärmeet tulivat uniini myöhemmin pelottelemaan. Ei viitsitty ottaa viiniä, koska puoli pulloa maksoi 40€.

Äidin kanssa Eiffeltornissa

Maailman pisin mies ja tappijalka Champs Elyseellä.

Vaikka olen käynyt Pariisissa 3 kertaa ennenkin, menin vasta nyt ensimmäistä kertaa Eiffeltornin huipulle. Vinkkinä kaikille Pariisiin matkustaville; internetistä saa kätevästi varattua minä päivänä ja kellonaikana torniin haluaa mennä, ostaa ja tulostaa lipun, jotta ei tarvitse seisoskella tunteja jonossa. Suosittelen ehdottomasti, esimerkiksi lokakuu ei ole vilkas turistikuukausi mutta jonot torniin ovat tosi pitkät. Näköalasta tuskin tarvitsee sen kummemmin erikseen mainita, kauas näkyi ja hyvin. Kävimme myös Montmartrella ja sen alapuolella sijaitsevalla kirpputorilla. Vaatteet taisivat enimmäkseen olla uusia, tosin edullisia, joten käytettyjen vaatteiden myymisestä ei juurikaan voida puhua. Pariisissa nähtävää ja koettavaa on niin paljon, että muutamassa päivässä ei millään ehdi kaikkea. Toivonkin, että äiti tulisi helmikuussa takaisin, jotta voidaan käydä Versaillesissa ja Notre Damessa, jonne olimme kyllä menossa mutta kesken matkan ajettiin matkustajat ulos metrosta. Saatiin vähän jännitystä elämään ja taas yksi syy oppia nopeammin ranskaa, koska kuljettaja ei puhunut englantia. No, ei sen väliä, mentiin sitten oluelle.

Äidin kanssa menossa Moulin Rougeen

Äidin lähdön jälkeen tuli tyhjiö. Olin ennen äidin tuloa tottunut hyvin elämään ilman varsinaista omaa sosiaalista verkostoa, perheen kanssa tai yksin aikaa viettäen ja salilla huhkien. Yhtäkkiä huomasin kaipaavani rakkaita ihmisiä ympärilleni. Toki edelleen viihdyin enkä varsinaista koti-ikävää potenut, mutta taantumaksi kutsumassani noin viiden päivän mittaisessa ajanjaksossa mietin paljon elämääni ja läheisiäni. Marraskuun ensimmäinen viikko meni hitaasti ja melkein unohdin päivä kerrallaan- ajattelun. Halusin vaan puhua omalla äidinkielelläni ja mietin, "mihin minä sitä ranskan kieltä tarvitsen, en mihinkään". Meinasin vaipua epätoivoon, mutta en vaipunut. Sen sijaan muistelin, että elän unelmaani parhaassa mahdollisessa ympäristössä, parhaiden mahdollisten ihmisten ympäröimänä. Eivätkä nämä eläimetkään hassumpia ole, tosin kukkoa heitän joku aamu saappaalla kun se herättää klo 6.30. Ressukka meni kellojen siirrosta ihan sekaisin, ei käy kateeksi. Uusi poni, Sherlock tuli 1. marraskuuta ja kotiutui erinomaisesti. Nyt on aika nauttia elämästä, tässä ja nyt.


Tuntuu, että päivät kuluvat kuin siivillä. Muistan, kun olin Manchesterissa 3,5 kuukautta vuonna 2005 aika tuntui ikuisuudelta. Kaupunki ei viehättänyt yhtään, jumpat oli tosi tylsiä, uimahallin sauna oli huono, kaverit tosin oli kivoja ja pubeissakaan ei ollut mitään valittamista, mutta silti koti-ikävä vaivasi koko ajan ja tuosta reissusta en juuri muuta muistakaan. Pubit, koti-ikävä ja lappu, jossa vedin ruksin jokaisen eletyn päivän yli ja odotin kotiin pääsyä. Siinä se. Nyt olen viettänyt kohta kolme kuukautta Ranskassa ja tunne on aivan toinen. Ajan kuluminen lähinnä ahdistaa ja pelottaa. Tottakai odotan kovasti joulua ja sitä, että pääsen näkemään rakkaat läheiseni ja ystäväni. Tunnen eläväni jotain muuta, kun omaa elämääni. Elämää, jossa kaikki on niin helppoa ja vaivatonta. Täällä olen oppinut jos en lopettamaan, ainakin huomattavasti vähentämään turhaa stressaamista turhista asioista.


Oli minulla syntymäpäivätkin tuossa reilu viikko sitten, 10. marraskuuta. Tiistaina 8.11 kävin Mathilden kanssa ratsastamassa ja ihmettelin, kun Sophie tämän jälkeen tsemppasi kovasti minua lähtemään salille. No, olin suunnitellut meneväni muutenkin, mutta ihmettelin hänen kannustavaa reaktiotaan liittyen siihen =D. Kun tulin takaisin hikisenä ja väsyneenä klo: 20.10, oli pöytä katettu täyteen herkkuja, iso kimppu punaisia ruusuja ja olipa hän kutsunut muutaman ystävänikin juhliin. Mukana olivat Sophien ystävät Astrid ja nainen, jonka nimeä en nyt millään muista, ratsastuksenopettajani Sandrine ja ystäväni Raquel. Olin aivan sanaton, yllätys oli todella onnistunut. Vietimme todella mukavan illan, syöden ja jutustellen. Sain lahjaksi suklaata, paidan, viinipullon ja Sophielta ja Cyrililtä liput itselleni ja kaverilleni Disneylandiin <3. En edelleenkään löydä sanoja kuvailemaan tunnettani sillä hetkellä. Minulle on järjestetty tänä vuonna jo kahdet yllätysjuhlat, joista olen hyvin onnellinen ja otettu <3.

Yllätetty ja hyvin onnellinen syntymäpäiväsankari

Synttärivieraat

No se siitä filosofoinnista. Ranska on kulinaristien maa. Laadukas ruoka ja juoma ovat täällä suuressa arvossa ja muodostavat suuren osan seurustelukulttuuria. Viinit, viski ja liköörit kuuluvat olennaisena osana varsinkin illallista nautittaessa, viiniä tarjotaan toki myös lounaalla, mutta juominen ei ole humalahakuista (myönnetään, että kerran kaksi ehkä ollaan oltu humalassakin, mutta se on ollut vahinko). Näihin tilanteisiin liittyvät edelleen myös suurimmat epäilyni siitä, osaanko käyttäytyä tilanteissa oikein vai en. Sophien ystävä Astrid, josta jo aiemmissa blogeissani mainitsin, käy meillä syömässä vähintään kerran viikossa. Hänen kanssaan ei moisia kohteliaisuusasioita tarvitse ollenkaan miettiä. Sophie ja Cyril kutsuvat mielellään ystäviä viettämään kanssamme viikonloppua. Pari viikkoa sitten täällä oli yhteensä kuusi aikuista ja kuusi lasta. Siitäkin huolimatta tai juuri siitä syystä, että olen töissä päiväkodissa, minun oli pakko välillä paeta meteliä omaan huoneeseeni.

Ihmiset täällä ovat poikkeuksetta erittäin mukavia ja ystävällisiä. Tosin Sophie ja Cyril ovat niin mukavia, sydämellisiä ja ystävällisiä ihmisiä että ei heillä voi ollakaan muuta kuin mukavia ystäviä. Kävimme revohkan kanssa myös La Flechen eläintarhassa ja se kyllä yllätti minut ihan täysin. Pienellä paikkakunnalla, suorastaan tuppukylässä noin hyvätasoinen eläintarha! Yksi apina juoksi aina karkuun kun yritin ottaa siitä kuvaa ja kävi välillä moikkaamassa, siis ihan oikeasti, siinä lasin takana ja katosi taas. Lopulta sain siitä kuvan kun se näytti kieltä. Sophien isoäidin ystävä aikoinaan, 1970-luvulla perusti kotinsa ympärillä tämän silloin vielä pienen pienen eläintarhan ja nyt, kymmeniä vuosia myöhemmin se on laajentunut huomattavasti ja hänen silloisen kotinsa alakerrassa on nykyään ravintola.

Mathilde ja minä eläintarhassa

Hassu apina =D

Arkipäivät sujuvat mukavasti täällä landella. Eugenien kylvetystä, vaunulenkkejä, syömistä, nukkumista ja pyykinpesua. Joskus tuppaa olemaan vähän tylsää kuljeskella samaa pihaa edestakaisin ja katsella samoja seiniä tuntikaupalla. Kun lapset tulevat koulusta, käydään joskus ratsastamassa tai jatketaan oman sadun kirjoittamista. Tavoite meillä on, että jouluun mennessä olisi tarina valmis. Hortense on todella taitava piirtämään, joten hän taiteilee tarinalle kuvat. Lempipuuhaamme Mathilden kanssa on makoilla sängyssä ja keksiä itse satuja ja tarinoita. Mathilden mielikuvitukselle ei löydy vertaa. Muutama viikko sitten oltuamme yötä Pariisissa etsimme englanninkielistä satukirjaa, jota voisin Mathildelle lukea. Kaapista löytyi Barbababa-kirja ranskaksi, joten keksimme kuvista kokonaan uuden tarinan ja kirjoitimme sen ylös englanniksi. Se on hyvää harjoitusta meille molemmille.

Minä ja ystäväni Kjersti aamukahvilla ennen ranskan kurssia

Ranskan kurssilla "French for strangers" tapasin norjalaisen naisen nimeltään Kjersti. Joka torstai ennen ranskan kurssia, joka alkaa 9.30, vien tytöt kouluun 8.30 ja siitä menen käymään aamukahvilla kahvilassa. Kerran tapasin hänet ja hänen norjalais-ranskalaisen miehensä Nicolain siellä ja nyt siitä yhteisestä kahvihetkestä on tullut ihan tapa. He ovat todella mukavia ihmisiä. Heillä on yksi yhteinen lapsi, Louise 4 v ja hän on tosi reipas ja omatoiminen tyttö. He asuvat tässä ihan lähellä, noin 10 minuutin ajomatkan päässä "Château: ssa" eli linnassa. Heillä on myös koira nimeltään Leo. Perjantaina kävimme Eugenien kanssa heillä teellä ja eilen he tulivat kylään tänne meille. Viime maanantaina kävin Raquelin kanssa Le Mansin automuseossa, jossa oli toinen toistaan hienompia ja vanhempia kilpa-autoja, moottoripyöriä ja vaikka mitä aiheeseen liittyvää. Ja ainahan tällainen emäntä traktorin löytää, paikasta ku paikasta.

Emäntä ja traktori Le Mansin automuseossa

On tosi mukavaa saada uusia ystäviä ja tutustua erilaisiin ihmisiin. Eilen Sophie kertoi, että ovat menossa ystävän luokse syömään illalla ja he haluaisivat ottaa minutkin mukaan. Kuten arvata saattaa, tämän sanottuaan, istuin jo melkein autossa. Seitsemän jälkeen illalla tuli lapsenvahti ja me aloimme valmistautua illalliskutsuille. Kysyin Sophielta, että minkälaista vaatetta pitäisi laittaa päälle ja hän vastasi ettei mitään erikoista, farkut ja villapaita. En tiennyt yhtään minkälaiseen paikkaan olimme menossa ja ajattelin, että kanssaolijat ovat nuoria ihmisiä. Punnitsin muutaman vaatevalinnan väliltä ja päädyin farkkuhameeseen, kauluspaitaan ja saapikkaisiin. Takin sijasta valitsin harmaan ponchon, jonka ostin Pariisista lokakuussa. Ilta oli varsin mielenkiintoinen. Matkalla kohtasimme neljä isoa lehmää keskellä tietä. Jouduimme hetken odottamaan, että rouvat pääsivät pois alta niin pääsimme jatkamaan matkaa. Pysähdyimme kertomaan maatalon isännälle että hänen laumastaan neljä loikkii pitkin tietä utareet hölskyen ja hän lähti taskulampun avulla hakemaan lehmiään takaisin aitaukseen. Matka jatkui, eikä mennyt kauan kun musta kissa juoksi tien yli ja täpärästi väistimme hänet. Ja kyllä, tiedän mitä taikauskoiset siitä sanovat mutta en halua uskoa sitä.

Karkuun päässeet lehmät väärässä paikassa väärään aikaan.

Kappas, saavuimme kohteeseen. Minulla loksahti suu auki ja kysyin, olemmeko me varmasti oikeassa paikassa. Nyt tiedän, mitä tarkoitetaan sanalla "Château". Paikka oli hieno, linna, jonka isäntä Miguel (tässä kohtaa repesin ensimmäisen kerran. Linnan isäntä, argentiinalainen Miguel. Terveisiä veljelleni Mikalle) tuli meitä portaille vastaan. Poistuttuamme autosta ulos Cyril kuiskasi minulle "et taida tulla saamaan uusia kavereita tänään". Juhlien keski-ikä oli luultavasti 60. Juhlakansa oli viimeisen päälle tällättyä väkeä ja ovella Sophie sanoikin että "olen todella pahasti alipukeutunut" =D. Ja sitten alkoi se poskisuutelu. Kysyin taannoin Sophielta, milloin kuuluu poskisuudella ja milloin ei. Hän vastasi "aina" ja hän ei itsekään pidä siitä vaan kättelee, kuten minäkin. Onneksi osaan jo esitellä itseäni ranskaksi ja ymmärrän yksinkertaisia lauseita, joten jotenkin selviydyin tästä esittelytilanteesta. Tungin mustaa niittikäsilaukkuani harmaan ponchon alle piiloon ja mietin, että luojalle kiitos etten laittanut sitä leopardikuviollista mekkoa, mikä oli myös vaihtoehtojen joukossa johtuen siitä, että juuri muuta ei ollut puhtaana. Nyt nimittäin olis juhlakansalta menny shampanjat väärään kurkkuun, kuosi on ehkä heidän ikäisilleen vähän turhan provosoiva. Hiustenväriäni ihmeteltiin muutamaan otteeseen ja minä tyydyin vain hymyilemään ja toteamaan "je suis finlandais" ja taas niitä huokailevia katseita ja sitten syvä, kiusallinen hiljaisuus kun kukaan ei tiedä mitä sanoa, koska kukaan ei tiedä mitään Suomesta.

Miguelin linna

Tarjoilija toi shampanjaa ja pieniä kääryleitä hopealautasella, joista ainakin yhdessä oli päällä mätiä. Yök. Sophien hoitaessa puhepuolta me Cyrilin kanssa siemailimme shampanjaa ja söimme kääryleitä. Ehdin siinä samalla tutkia linnaa ja sisustus oli rokokoo-tyyppistä, hienoa, värimaailmaltaan vihertävää. Sisällä tuoksui lievästi kirkolle tai museolle. Tyypillistä ranskalaista arkitehtuuria, sanoisin, mikäli siitä mitään ymmärrän. Pieniä, sieviä yksityiskohtia jotka muodostavat kauniin ja harmonisen kokonaisuuden. Toisen lasin shampanjaa kaatoi lyhyt, isonenäinen miestarjoilija. En tiedä miksi, mutta hänestä, hänen ilmeistään, eleistään ja ulkomuodostaan tuli mieleen Timo Kahilainen ja kuvittelinkin hetken olevani keskellä Kummeli Kultakuumetta, jossa Vesa-Matti Loiri ja Heikki Hela esittivät hassun hauskaa miespariskuntaa, kartanon isäntää ja "emäntää". Ajatukseni katkesi juuri siihen hetkeen, kun Heikki Hela kumppaneineen lensivät kaaressa punaisen avoautonsa kanssa kartanon lampeen. Ovi avautui ruokasaliin ja pöytä notkui mitä kummallisempia kääryleitä, rullia ja nykeröitä. Juttelin muutaman sanan ystävällisen naisen kanssa, joka osasi englantia. Hän oli tai on edelleen ammatiltaan radiologi, hänellä on kaksi poikaa ja he asuvat Le Mansissa. Ja kaiken tämän ymmärsin ranskaksi! Edistystä, sanoisinko.


Istuuduimme syömään ja kaikista erikoisista herkuista paras oli mikäpäs muukaan kuin kylmäsavulohi ja kananmunat, joiden päällä oli jotain hyvää höttöä. Olin ehkä vähän liian juntti niihin kekkereihin. Kuten ruotsinlaivan seisovassa pöydässä, näissä bileissä, en onneksi latonut lautastani täyteen alkuruokia, mutta siitäkään huolimatta en jaksanut lämmintä ruokaa. Aikani meni syödessä jotain ruskeaa lihamössöä, ranskalaista erikois"herkkua" josta en tykännyt yhtään. Lisäksi aikaa meni, kun tuijotin vastapäätä istuvaa rouvaa, joka näytti ihan Renée Zellwegeriltä. Siis ihan oikeasti. Ja jos olisin ollut riittävän rohkea ja vähän hullu, olisin ottanut kuvan, mutta en kehdannut. Samoissa juhlissa Renéen ja Kahilaisen Timon kanssa; aika hyvin. Enpä olis moista uskonut kokevani. Kahilainen kävi aina välillä kaatamassa lisää punaviiniä lasiin, enkä voinut kun naureskella ponchooni hänen olemustaan.


Olen huomannut viime aikoina, että kanssaolijoiden puhuessa ranskaa ja tippuessani pikkuhiljaa kärryiltä, uppoudun vahingossa omiin maailmoihini ja mietin ihan omia juttuja. Eilen kävi niin ja se oli melko kiusallista. Sophie jutusteli vastaapäätä, Renéen vieressä istuvan vanhemman rouvan kanssa ja Cyril vieressä istuvan argentiinalaisen, karvaisen miehen kanssa, minä uppouduin ajatuksiini ensi viikosta ja Hilkan ja Esan tulevasta vierailusta Pariisiin. Yhtäkkiä huomasin tuijottavani vastapuolella, hieman itsestäni oikealla istuvan arviolta kuusikymppisen naisen rintoja. Tämän huomattuani nostin varovasti katseeni häneen ja helpotuksekseni totesin, ettei hän ilmeisesti huomannut tätä vahinkoa =D. Kerroin asiasta Sophielle ja hänellä meinasi mennä kivennäisvedet väärään kurkkuun. Siitä hetkestä eteenpäin keskityin ihastelemaan katonrajassa olevia hienoja kuvioita. Kaikenkaikkiaan meillä oli erittäin mielenkiintoinen ilta. Cyril, joka työskentelee Lontoossa rahoitusalalla tai jotain, en minä siitä mitään ymmärrä, keskusteli tämän argentiinalaisen miehen kanssa politiikasta. Miehellä oli Cyrilin sanojen mukaan turhan vahva, poliittinen näkemys ja mielipide (asioista kuitenkaan mitään tietämättä), joka ei ehkä tuollaiseen tilanteeseen oikein keskustelunaiheeksi ja -lähtökohdaksi sovi. Cyril, joka työnsä puolesta seuraa politiikkaa ja Euroopan taloustilannetta sekä tietää paljon parhaillaan vallalla olevasta Euroalueen kriisistä, oli lähellä revetä nauramaan kun tämä kyseinen mies vakavissaan kysyi häneltä että: "Mitä mieltä olet, mitä sitten tapahtuu jos Englanti luopuu eurosta!?" (Jopa minä tiedän, että englannissa on kyllä rahayksikkönä punta ja tietääkseni siihen tietoon ei paljon tarvita).


Lähdimme kotiin vedoten siihen, että lapsenvahti pitää päästää kotiin. Nauroimme yhdessä monille illan aikana tapahtuneille jutuille ja kömmähdyksille. Olen taas jälleen kerran, kiitos Sophien ja Cyrilin, yhtä hauskaa kokemusta ja uutta tuttavuutta rikkaampi. Voin sanoa, että tunnen kuuluvani perheeseen ja minusta välitetään täällä ihan aidosti ja minua arvostetaan ja kunnioitetaan ihan todella ja se tuntuu äärettömän, jopa liikuttavan hyvältä. Mutta eivätpä hekään tunnu "työnantajilta" ja heidän lapsensa ja koko tämä perhe on minulle jo rakas. Usein vietän vapaa-aikaanikin heidän kanssaan ja tytöt saavat oleskella huoneessani kun haluavat. Vaikka yksityisyys ja oma koti ovat asioita, joita silloin tällöin kaipaan, en silti tohdi sanoa tytöille, etteivät he saa tulla huoneeseeni.

Hortense, minä ja Mathilde synttärijuhlissani

Ja jotta kuulostaisin mahdollisimman ällöltä ja kliseiseltä, on pakko vielä loppuun sanoa, että on helppo olla onnellinen kun ympärillä on onnellisia ja toisiaan kunnioittavia, arvostavia ja rakastavia ihmisiä. Ihailen Sophien, kuin myös Cyrilin, tapaa kohdata aidosti jokainen ihminen. Se, kuinka he puhuvat toisilleenkin kielii syvästä kunnioituksesta, hyväksynnästä ja rakkaudesta niin, että itsekin siitä saa osansa ja oppii itsekin kohtaamaan ihmisiä eri tavalla ja näkee, kuinka positiivisella asenteella ja kohtaamisella on voimauttava vaikutus. Ihailen sitä, että he ovat aidosti kiinnostuneita ihmisistä ja halusivat tutustua Kjerstiin ja Nicolaihinkin kuultuaan, että olen viettänyt heidän kanssaan aikaa ja käynyt heillä kylässä. Kjersti ja Nicolai tulevat 10.12 meille illalliselle ja odotan sitä jo kovasti. Mutta sitä ennen on vielä monia, monia iloisia ja ihania asioita, kuten esimerkiksi huominen lounas heidän kanssaan, aamujumppa, tiistainen lounas Raquelin luona (ajattelimme tehdä yhdessä pizzaa), keskiviikkoinen ratsastustunti ja torstaina Hilkan ja Esan tulo Pariisiin. Perjantaina menemme Disneylandiin ja vietämme muutenkin superhauskan, pitkän viikonlopun yhdessä. Olen niin onnellinen siitä, että olen täällä. Uskon vahvasti, että tämä on yksi elämäni käännekohdista. Kyky nauttia jokaisesta päivästä ja pienen pienestä asiasta yhdessä kiitollisuuden kanssa on positiivisen asenteen ylläpitämiselle erittäin tärkeitä asioita. Joskus on päiviä, kun tuntuu että kaikki asiat tökkii ja kapuloita on rattaissa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, mutta silloin yritän muistuttaa itseäni siitä, kuinka tärkeää on olla kiitollinen ja onnellinen siitä mitä on eikä keskittyä siihen, mitä ei ole. Huumorilla ja hyvällä asenteella selviää yllättävän monesta tilanteesta. Hyvä olo tulee sisältä päin.

Terveisiä eläintarhasta!

Ihahaa ja kot kot! Tiesittekös muuten, että kukko kiekuu eri tavalla eri maissa? =D Minä en tiennyt kunnes tiesin =) Suomessa se on kukkokiekuu ja Ranskassa kukudikuukuu tai jotakin sinne päin. Kukkoreppanat kyllä kuulostavat maassa kun maassa ihan samalta. Tämän perheen kukko kyllä löysi äänensä vasta menneellä viikolla, siihen asti emme oikein olleet varmoja onko hän kukko vai kana. Eräänä aamuna ulkona istuessamme saimme varmuuden; käheääkin käheämpi kukkokiekuu sieltä tuli ja sen aamun jälkeen ei tämä kukko ole juuri hiljaa ollutkaan. Sittemmin ääni on kyllä kirkastunut. Jännityksellä odottelen sitä päivää, kun hän kiekuu ikkunan alla kello 5 aamulla. Kukko, jonka nimeä on muista, pitää kanoistaan hyvää huolta. Yksi kolmesta kanasta, nimeltään Star (kanalle melko epäsopiva nimi mielestäni, mutta lasten mielestä hän on todellinen tähti), hautoo jo toista viikkoa pesässään, joten odotettavissa on lokakuun aikana pikku tipusia. Toinen kana hävisi kuin tuhka tuuleen alku viikosta ja luulimme jo, että kettu on hänet vienyt. Tänään kuitenkin Hortense onneksi näki tämän kanasen taapertamassa pensaaseen kauempana tuolla pihamaalla ja nyt onkin oletettavaa, että hän hautoo muniaan puskassa. Eli kukko todella pitää täällä huolen siitä, että kanat ei ihan hetkeen tässä huushollissa häviä! Toivottavasti kolmas munii munia jatkossa vain aamupalaksi.

Mathilde syöttämässä muniaan hautovaa Staria =D

Haastetta arkeen tuo Leo-koiran ja Noisette-kissan huonot välit. Tämä kaksikko ei saa olla sisällä tai ulkona samaan aikaan, koska kissa kiusaa Leoa ja tämän muuten niin leppoisan vanhan herran hermo ei kestä sitä yhtään. Kissa ei parista murahduksesta usko, vaan änkee naamalle siitä huolimatta. Kissa ei kyllä ole mitenkään vihainen, kiinnostunut vain, mutta Leo haluaa olla omassa rauhassaan. Toistaiseksi tämä järjestely on toiminut hyvin, mutta saa nähdä miten käy talvella kun kumpikaan näistä kaveruksista ei todennäköisesti halua paljon ulkona oleilla =D Leo on viimeiset parisen viikkoa nukkunut yönsä minun huoneessani, koska hänen vanhat nivelensä eivät tykkää kolmanteen kerrokseen kiipeämisestä pitkin liukkaita rappusia. On ollut kyllä tosi kivaa saada yöseuraa kuorsaavasta koirasta; on ollut hyvin kotoisa fiilis ja nukunkin paremmin =). Leo on kyllä todella ihana koira. Aina kun lähden vaunukävelylle Eugenien kanssa hän seuraa perässä, istuu vaunujen vieressä vartioimassa kun haen omenan puusta ja sitten taas jatketaan matkaa. Noisette taas on vasta muutaman kuukauden ikäinen pentu ja suloinen ku mikä, mutta myös ärsyttävän kiinnostunut joka asiasta ja aina siellä missä ei pitäisi olla taikka sitten ei ole siellä kun sitä tarvittaisiin esimerkiksi silloin kun tonnikalaa putoaa lattialle =D. Hän yleensä nukkuu päivät ja valvoo yöt saalistamassa. Tällä viikolla, olisikohan se ollut tiistai aamu, löytyi tiskipöydältä avonaisen ikkunan edestä kuollut lintu.

Viime lauantaina aamupäivällä olin juuri laittanut Eugenien päiväunille kun kuulen pihalta kiljuntaa "SAARA". Ohikiitävän hetken jo ajattelin, että mitä kamalaa siellä on tapahtunut, kunnes kaksi iloista tyttöä intoa täynnä kuin vishypullot ryntäsivät ovesta sisään ja huusivat "meille on syntynyt pupuvauvoja!". Siihen jäivät rätti ja tiskiharja kun juoksin tyttöjen perässä pupujen aitaukseen.  Nurkassa oli tosiaan pieni heinillä ja karvoilla vuorattu pesä, joka liikkui. Koska olen cityjuntti, enkä ole koskaan omistanut kania, en uskaltanut koskea pesään saati mahdollisiin poikasiin, sillä en tiennyt miten poikueen äiti ja isä suhtautuvat poikasiinsa tämän jälkeen, hylkäävätkö ne niinkuin ainakin jotkut linnut poikasensa sen jälkeen kun ihminen on niihin koskenut. Sophie tuli kotiin ja tarkisti pesän; siellä todentotta oli neljä pienen pientä pupunpoikasta kietoutuineina toisiinsa ja onneksi kaikki olivat elossa <3 Jätimme poikaset vanhempineen omaan rauhaansa ja odottelemme innolla ajankulua ja sitä, kun poikaset alkavat kömpimään pesästä ulos. Perheyhteisö kasvaa siis tipuilla ja pupunpoikasilla, joten elämä alkaa olla kuin eläintarhassa. Eikä siinä vielä kaikki, tänään Hortensen luokkakaveri toi kolmannen aikuisen kanin, joka sijoitettiin toistaiseksi asumaan kanojen kanssa pupuvauvojen takia. Hänen nimekseen annettiin tyylikkäästi Manhattan. Hän on samanlainen kuin veljentyttöni Ellinooran kani ja on aivan ylisöpö! Kohta täällä vipeltää siis yhteensä 7 kania.. Tänään siivoja löysi olohuoneesta pienen käärmeen joka kyllä heivattiin pihalle samantien. Sitä ei tähän yhteisöön kaivata. Cyril totesi viikonloppuna olevansa onnellinen mies jolla on suuri perhe =D

Viikot kuluvat täällä tosi nopeesti ja tällä viikolla tulikin täyteen kuukausi täällä oloa. Muutamalla ranskan kielentunnillakin olen ollut ja alkeet, ainakin jonkunlaiset, alkavat olla jo hallussa. Keskustelemaan en kyllä vielä mitenkään pysty ja nopeaa puhetta en ymmärrä, mutta sanavarasto on kasvanut vaikka 5 uutta sanaa joka päivä-tavoite ei kyllä ihan ole täyttynyt. Edistystä on siis tapahtunut ja toivon, että edistys jatkuu ainakin yhtä hyvänä, ellei jopa parempanakin. Olen tavannut kurssilla mukavia ihmisiä eri maista ja olemmekin suunnitelleet tapaamista kurssin ulkopuolella jonkun kotona esimerkiksi ruuanlaiton merkeissä. Ratsastustunteja on ollut nyt yhteensä kaksi ja täytyy sanoa, että opetus ja hevoset ovat kyllä korkeatasoisia! Saan opetuksen englanniksi ja haastetta on ollut ratsastus-ja hevossanaston opetteleminen muulla kuin omalla kielellään. On tosi hienoa, että oppii paljon uusia asioita ja kehittyy vanhoissa taidoissa. Elämän yksi suurimmista iloista on mielestäni uuden oppiminen ja itsensä kehittäminen eri asioissa. Itsensä haastaminen todella kannattaa.

Nyt kyllä täytyy mennä nukkumaan, kello on jo ihan liikaa. Leo on jo niin sikeässä unessa, että lopetti kuorsaamisen. Minullakin on nyt toiveita saada unen päästä kiinni =D Hortensella on 9-vuotissyntymäpäivät maanantaina ja ajattelin huomenna käydä ostamassa hänelle jonkun kivan lahjan, jonka sitten sunnuntai-maanantai-välisenä yönä käyn laittamassa keittiön pöydälle häntä odottamaan =). Minulla on sunnuntait ja maanantait vapaita, joten en ole maanantaina häntä aamulla viemässä kouluun.

Bonne nuit <3

J`adore Paris!

Ah, Pariisi. Se on juuri sitä, mitä siitä sanotaan: valon kaupunki - la ville lumiére. Kaunis, arvoituksellinen,  viehättävä ja niin raikas kuin suurkaupunki voi olla. On uutta ja vanhaa, historian havinaa ja kuuminta muotia. Rakennukset ovat toinen toistaan kauniimpia, täynnä pieniä ja sieviä yksityiskohtia. Pariisi on tunnettu suurena rakkauden ja romantiikan kaupunkina ja sen saattoi näin yksin matkaa taittaneena helposti aistia <3 .

La tour Eiffel

Turisti matkalla Eiffeltornille kera maitokahvin ja kroisantin :)

Pariisista puhuttaessa tulee yleensä ensimmäisenä mieleen La tour Eiffel, eikä turhaan. Se tosiaan on yksi hallitsevimmista monumenteista koko kaupungissa. Omasta mielestäni se tulee parhaiten esiin koko upeudessaan iltasella, jolloin pimeän tullen tornissa palaa valot ja aina tasatunnein ne alkavat välkkyä kauniisti kuin se olisi tehty sadoista miljoonista swarovskin kristalleista ja kauneimmista timanteista. Turistit jonottavat tuntikausia päästäkseen torniin ihastelemaan upeita, koko kaupungin yli kantavia maisemia. Tällä kertaa tyydyin ihastelemaan tornia maasta käsin nauttien aamupalaksi tilaamani cafe latten ja kroisantin tornin eteen avautuvassa puistossa.

Perheen Pariisin kodin olohuone

Pariisin kotikatu :)

Kävelyn lisäksi matka taittui kätevästi metrolla. Metroliikenne ja -verkosto Pariisissa on todella toimiva ja helppokäyttöinen. Lippuvaihtoehtoja on useita; minulla oli kahden päivän lippu "Paris visite", jolla sain matkustaa rajattomasti kaupungin alueella. Metroissa on selkeästi merkitty eri asemien lähellä olevat nähtävyydet ja turistien suosimat kohteet. En halunnut tehdä itselleni aikatauluja tai suunnitelmia, vaan menin sinne mihin nenä näytti. Perheen asunto sijaitsee todella keskeisellä paikalla Eiffeltornin ja Riemukaaren välissä; molempiin on yksi metroasema välissä ja kävellen matka taittuu noin 10 minuutissa. Ensimmäisenä päivänä tutustuin ensin asuinympäristööni ja lähikortteleihin, jotta tiedän mihin suunnata kun väsymys yllättää. Aamut täällä ovat olleet koleita, joten laitoin pitkähihaisen päälle vielä takin. Hyvin nopeasti asunnolta lähdettyäni totesin, että takki oli liikaa. Baskeristani en silti luopunut, kahdestakin syystä. Siksi, että välillä tuuli niin kovasti, että hiukset olivat jatkuvasti silmillä ja siksi, että se on mielikuvani pariisilaisuudesta =D. Ehkä tosin hieman harhaanjohtava mielikuva, koska en nähnyt kenelläkään baskeria. Muunlaisia, toinen toistaan hupsumpia hattuja kyllä.

Terkut Pariisista :)

Turisti haahuilemassa Pariisin kaduilla.

Kävelin Eiffel tornilta pieniä kujia ja katuja pitkin niin kauan kunnes tulin Seinen rantaan. Yksi Seinen ylittävistä silloista, Pont Alexandre III on kaunis, 107 metriä pitkä kaarisilta, jota koristavat upeat patsaat ja monumentit. Yksi monista sillan kohokohdista on neljän päätypylvään huipulla olevat kullatut hahmot. Silta on upea ja siitä on hienot näkymät Eiffel tornille ja kaupunkiin. Jatkoin matkaani Pariisin pääkadulle, Champs Elyseelle. Matkan varrella oli lukuisia kauniita kukkaistutuksia ja suihkulähteitä. Champs Elyseen toisessa päässä näkyy Riemukaari ja toisessa Concorden aukio. Pääkadun varrella on useita kahviloita, ravintoloita, matkamuistomyymälöitä ja erilaisia kauppoja muun muassa Luis Vuittonin tyylikäs myymälä sekä Mercedes Benzin ja Citroenin suuret esittelykeskukset. Champs Elyseellä on myös kalliita ja huikeita hotelleja, joiden vessassa on kullatut ovenkahvat ja hanat sekä iloinen ja palvelualtis naishenkilö, joka kumartaa syvään kun astut ovesta sisään. Kyllä, vessassa. Minulla tosin ei ole minkäänlaista ostokuntoa näihin kyseisiin hotelleihin, joissa yksi yö maksaa satoja euroja. Hotellin terassi oli täynnä arabinaisia ja -miehiä joiden autonkuljettajat odottivat kärsivällisesti mustine kiiltävine autoineen tien reunassa, hätävilkut päällä. Terassille, jossa kaakao maksaa 8,5€ minulla ei ole mitään asiaa joten matka jatkukoon.

Pont Alexandre III

Ui uomassaan Seine hiljaa..

Riemukaarella tapasin hauskan italialaisen nuorenparin. Otin heistä muutaman kuvan ja he ottivat minusta. He puhuivat enemmän käsillään kuin suullaan, mutta ei se haitannut. Mietin, miltäköhän ihan alkuperäisistä pariisilaisista tuntuu nämä valtavat turistimassat jotka kuhisevat kuin muurahaispesässä riemukaarien ja muiden nähtävyyksien ympärillä? Riemukaaren ympärillä on jumanlaaren iso liikenneympyrä, jonka käytössä ei ole mielestäni mitään järkeä, koska kaikki ohittelevat toisiaan, torvet soivat ja kaiken kukkuraksi skootterit, joita täällä on paljon, pujottelevat kahdeksaakymppiä autojen välissä. Huh sanon minä. Laskeuduin alas metroasemalle ja päätin lähteä väljemmille vesille etsimään mielenrauhaa.

Joku hullu turisti Riemukaarella

Notre Dame

Notre Dame

Voih, Notre Dame. Se vasta on kaunis. Siinä on jotain tarunhohtoista, mykistävän suurta ja ihmeellistä. Se suorastaan huokuu historiaa ja minusta tuntuu, että se kätkee sisälleen ainakin tuhat salaisuutta menneiltä ajoilta. Tämä tunne saattaa johtua siitä, että yksi mieleenpainuvimmista elokuvista joita koskaan olen katsonut, oli Da Vinci Koodi, sanovat kriitikot mitä tahansa. Heti sisäänkäynnin jälkeen seinällä on astia, jossa on vettä, pyhää vettä. Kastoin sormeni siihen, mutta en huomannut mitään muutosta entiseen tapahtuneen. Kierrettyäni katedraalin hitaasti mutta varmasti ja otettuani ainakin kymmenen kuvaa sen upeista lasimaalauksista, goottilaiselle katedraaleille tyypillisistä ruusuikkunoista ja taideteoksista, joita en kenellekään varmaan koskaan näytä enkä niitä jälkeenpäin itekkään katsele, istahdin alas penkille kuuntelemaan kaiuttimista tulevaa nunnien laulua, joiden sanoista en saanut tolkkua. Oikeastaan en tiedä, oliko siinä sanoja ollenkaan. Vieressä istui vähän suomalaiselta näyttänyt nainen, joka itki koko ajan. Hetken kuluttua hänen miehensä ja kaksi alle 15 vuotiasta poikaa tuli hänen viereensä ja oli jotenkin niin hellyyttävää katsoa, kun nuorempi pojista silitteli äitinsä selkää ja lohdutti. Minä jatkoin matkaa, mutta olen jälkeenpäinkin vielä ajatellut tätä naista ja toivonut, että hän olisi saanut suruunsa helpotusta.

Vuohenjuustosalaatti, nam!

Tällaiselle jahkaajalle kuin minä Pariisi tarjoaa aivan liian monta houkuttelevaa tarjousta syödä esimerkiksi lounasta. Joka kulman takana on aina vaan edellistä houkuttelevampi terassi tai pieni kahvila. Hinnat ravintoloissa ovat toki kalliimmat Pariisissa kuin esimerkiksi La Flechessa jonka lähellä tällä asustelen ja ruuan tasokin vaihtelee. Pariisin ravintoloissa turisti saa, ainakin minun kokemukseni mukaan, erittäin hyvää palvelua. Hymyä heltyy jopa vielä enemmän, kun yrittää puhua ranskaa. Kävelin Notre Damelta monen monta korttelia, kiersin ja kaarsin ennenkuin päätin istahtaa yhden kivannäköisen ravintolan terassille. Tilaamani vuohenjuustosalaatti oli erinomaisen hyvää, eikä ollut pahan kalliskaan. Aikaisemmin en voinut kuvitellakaan juovani espressoa, mutta nyt olen tottunut juomaan sitä ja se johtuu ihan yksinomaan siitä, että täällä ei perinteistä kahvia juuri saa eikä tällä perheelläkään ole tavallista kahvinkeitintä. Kahvihammasta kolotti alkujaan niin pirusti ja päätä särki joten ei auttanut muu kuin juoda espressoa. Ensin join sitä maitotilkan ja sokerihyppysellisen kera, mutta nykyään se menee jo ilman maitoakin. Hommaan ensitöikseni kun palaan Suomeen (jos palaan =D) espressokeittimen! Ja nyt tämä kirjoitus meni taas hieman ohi tuosta ravintola-aiheesta, mutta siis tarkoituksenani oli kertoa, että jälkiruuaksi join kupin espressoa :).

Japanilainen morsian kaduilla. Tsekkaa kenkävalinta.

Notre Damessa vierailun jälkeen, kupu ja henkinen puoli ravittuna, päätin suunnata vielä Louvreen. Jo etukäteen olin päättänyt, että nyt en museoon mene sisälle, koska olen aiemmin siellä jo käynyt ja tiedän, että tulevat vieraani haluavat siellä käydä. Louvren yhteydessä on suuri kirjakauppa, josta toivoin löytäväni englanninkielisiä kirjoja ja löysinkin! Ostin Carrien päiväkirjat, ajalta ennen New Yorkia. Ja mitä löysinkään; Sofi Oksanen on lyönyt läpi täällä Raskassakin, sillä hänen uudelle kirjalleen oli omistettu ihan oma pieni esittelyhyllykkö! No, Oksasella tai ilman, ei täällä kukaan mitään Suomesta tiedä. Silti, hienoa Sofi!!

Go Sofi!

Ensimmäisenä päivänä olin jo viiden kuuden maissa niin yliväsynyt, että löysin itseni vaeltelemasta Champs Elyseeltä ja tarkemmin ottaen Citroenin esittelyliikkeestä. Siinä vaiheessa totesin, että minun on aika lähteä lepäämään ja keräämään voimia seuraavaa päivää varten. Yritin vielä etsiä ruokakauppaa, jotta voisin ostaa jotakin ilta- ja aamupalaa. Kunnollista sellaista en löytänyt, mutta löytämäni minimarketti ajoi asiansa vallan mainiosti. Ostin luonnonjogurttia, vettä ja pullon viiniä. Se täällä Ranskassa on kivaa, että alkoholia saa tavallisista ruokakaupoista. Ja viinipulloni maksoi vain 2,5€.

Minä ja metrokartta =D

Autot tai paremminkin autoilijat eivät Pariisissa lakkaa tööttäilemästä edes yöaikaan. Pariisissa ei ole koskaan hiljaista. Toisena Pariisi-päivänäni päätin suunnata Montmartren kukkulalle, jossa en ollut vielä koskaan käynyt vaikka Pariisissa olin jo kolmatta kertaa. Metropysäkiltä oli kukkulalle vieville portaille lyhyt kävelymatka. Parin puuskuttelutauon jälkeen eteeni avautui, sekä hirvittävän suuri japanilainen turistiryhmä että upeat maisemat Pariisin yli <3 Olen kuvitellut, että jos joskus pääsen Thaimaaseen kauas turistirannoilta näkemään upean merelle avautuvan maiseman, kymmeniä kilometrejä pitkää, silmänkantamattomiin ulottuvaa autiota rantaviivaa, jylhiä kalliota ja vihreitä puita, henkeni salpautuu. Montmartren kukkulalla henkeni vähän salpautui, näköala oli huikea. Montmartren kukkulalla sijaitsee myös Sacré-Coeur niminen katolinen kirkko. Perusoletus on, että kirkoissa pitää aina käydä jostain kumman syystä, eikä mulla parempaakaan tekemistä ollut niin pujahdin sisään. Ovella seisoi kiukkuisen näköinen tummaihoinen mies, joka katseli jokaisen sisään tulevan turistin tarkasti päästä varpaisiin. Hänen vieressään olikin kyltti "siveelinen pukeutuminen". Ja koska minähän pukeudun aina hyvin siveellisesti, ei minulle käynyt niinkuin meinasi käydä omissa läksiäisissäni Tampereen kuumimman yökerhon (=D) ovella "te muut voitte tulla, mutta tämä neiti lähtee kyllä kotiin". Silloin ei homma ollut kyllä kiinni pukeutumisesta ja ystävieni sujuvasanaisten taivuttelujen jälkeen pääsin kuin pääsinkin sisään. No, takaisin kirkkoon!

Montmartren kukkulalta

Näköalat yli kaupungin

Sacré-Coeur

Kiersin sen kertaalleen ja ihmettelin taas, miksi näissä kirkoissa pitää aina käydä? Sacré-Coeurissa ei ollut mielestäni samanlaista historiallista tunnelmaa kuin Notre Damessa, mutta hiljentymään siellä pääsi valtavista turistilaumoista huolimatta. Istahdin penkille ja hetken kuluttua nunna ojensi minulle lehtisen, jossa oli jokaiselle viikonpäivälle erisisältöinen messu. Ja koska ranskankielentaitoni on kehittynyt jo niin huimasti, että osaan viikonpäivät, osasin etsiä oikealta sivulta oikeat laulunsanat. Ongelmani vaan oli se, etten sitten ymmärtänyt ollenkaan missä mennään kun messu alkoi. Katselin ympärilleni ja mietin mitähän minun pitää tehdä. Osa ihmisistä oli polvillaan penkin edessä olevalla alttarilla ja osa vaan katseli yhtä hölmistyneenä kuin minäkin. Yhdellä nunnista oli kiva lauluääni ja sitä kuunnellessani mietin, millaista elämää he mahtavat viettää. Kesken messun yksi möhömahainen, kalju ja kieltämättä vähän suomalaisen näköinen keski-ikäinen miesturisti ajettiin napakasti ulos kirkosta koska hän meinasi ottaa valokuvan. Mua alkoi ahdistaa ja halusin takaisin päivänvaloon. Ei tule minusta nunnaa ei!

Montmartren taiteilijoita..

Nam, minun lettua tehdään! =P

Montmartre osoittautuikin olevan vielä enemmän kuin pelkkä näköalakukkula katolisen kirkon kera. Kirkon sivulta löysin pienen, kirjaimellisesti söpön kujan kuppiloineen ja pikku kauppoineen. Se oli kuin satukirjasta ja ihan kuin jokin olisi osa jotakin nukkekotimaailmaa. Talojen pienen pienet yksityiskohdat muodostavat suloisen kokonaisuuden ja ihmisten nauru ja iloinen puheensorina vievät mukanaan. Paikalla oli paljon katutaiteilijoita,osa heistä tyrkytti taukoamatta teoksiaan osa esitteli tekemiään töitä ja tekivät niitä myös paikan päällä. Ne olivat upeita ja otinkin niistä muutaman kuvan. Olin aiemmin päättänyt, että valitsen lounaspaikkani niin, että silmät kiinni osoitan metrokartasta jotakin kohtaa ja valitsen tätä lähimmän metroaseman vierestä jonkin ruokapaikan. Suunnitelmani muuttui kun näin Montmartren houkuttelevat terassit. Söin lounaani kivalla terassilla, jonka tarjoilijat olivat kiinnostuineita mistä olen kotoisin. Heille, kuten suurimmalle osalle muistakin ihmisistä, Suomi tuntuu olevan jotenkin kovin eksoottinen maa. Täytyy sanoa, että lounas ei tässä paikassa ollut kallis mutta ei kovin erikoinenkaan. Seura oli mukavaa ja parin päivän yksinolon jälkeen oli mukava rupatella ihmisten kanssa. Ravintolasta poistuttuani en voinut enää vastustaa kiusausta. Pariisissa myydään joka kulman takana "crepsejä" pikku kioskeissa tai kahviloiden yhteydessä. Ne ovat lettuja ja niitä saa sekä suolaisena että makeana. Tilasin omani hienosti ranskaksi nutella-maapähkinäsuklaavoilla <3 En tällä hetkellä tiedä mitään herkullisempaa, taitavat makuunin irtokarkit tervapiruineen jäädä nyt kakkoseksi.

Vietin Montmartrella melkein koko aamupäivän. Sen jälkeen päätin lähteä lähinnä ihastelemaan ostoskeskuksia ja nuuskimaan miltä raha tuoksuu Cuccin ja Diorin muodossa. Metromatka Montmartrelta ostoskeskuksille olikin hieman erikoinen ja jouduin parikin kertaa vaihtamaan metroa matkan varrella jotta pääsin kohteeseen. Onneksi Pariisin metroverkosto on niin äärettömän selkeä. Lafayette on Tampereen koskikeskukseen ja Stockmanniin verrattuna kuin palatsi. Ostoskeskuksen 6 kerrosta on täynnä toinen toistaan upeampia vaatteita, ihanamman tuoksuisia tuoksuja ja kalliimpia merkkiliikkeitä. Kuudennessa kerroksessa on kirjakauppa, ravintoloita ja turisteille matkamuistoja ja kotiinviemisiä. Seitsemännessä kerroksessa on näköalatasanne, jossa voi myös nauttia erilaisia virvokkeita ja istahtaa nauttimaan näköaloista pehmeille sohvatuoleille shoppailun lomassa. Vielä kun ois ollu rahaa shoppailuun niin avot! Miehille ja naisille on ihan omat kuusikerroksiset rakennukset joita yhdistää kävelysilta. Vieressä on vielä Printemps-ostoskeskus ja useita vaate-, laukku- ja kenkäkauppoja että eiköhän sieltä Korhosen Hilkkakin jotain löydä kun kylään marraskuussa tulee <3

Lafayette kaikessa vaatimattomuudessaan.

Toinen päiväni Pariisissa, tai ainakin turistikuntoni alkoi lähestyä loppuaan. Ennen Pariisin vierailuani ranskalaisen perheeni isä Cyril löysi internetistä Suomi-Ranskainstituutin sivut. Halusin ehdottomasti vierailla siellä, joten otin ylös osoitteen ja piirsin itselleni kartan. Instituutti sijaitsee latinalaisessa korttelissa. Löysin sinne melko vaivattomasti ja oli aivan ihanaa kun siellä puhuttiin suomea! Voi kuinka olinkaan kaivannut omaa rakasta äidinkieltäni ja ihmisiä jotka ainakin kielellisesti minua ymmärtävät. He esittelivät instituutin tiloja ja toimintaa. Tiloissa toimii myös kirjasto, josta saa lainata suomalaista kirjallisuutta. Lainasin kaksi kirjaa pitkällä laina-ajalla =D. Instituutti esittää joka tiistai suomalaisia elokuvia teemoittain ja alakerrassa toimii aika-ajoin vaihtuva taidenäyttely. Instituutin ideana on lisätä suomitietoisuutta Pariisissa ja he sanoivatkin, että suomalaisia heillä ei paljon käykään. Heilautin heipat ja lupasin palauttaa kirjat joskus.

Opaste Suomi-Ranska instituuttiin :)

Sitten tuli hetki, kun halusin ison kokiksen jäillä. Olin aivan rikki ja uupunut, yksinäinen matkustaja ja halusin istahtaa alas ensimmäiselle terassille joka vastaan tulee. Näin tein, tilasin ranskaksi kokiksen, tarjoilija ei ymmärtänyt (kas kummaa) vaihdoin tönkköön englantiin ja pepsi tuli laskuineen pöytään. Piti ihan hieraista silmiä, että näenkö nyt oikein. "Large pepsi 7,50€". Nappasin pepsin ja kuitin käteeni ja menin kysymään tarjoilijalta, onko hän kenties tosissaan laskun kanssa vai onko tänään joku kansainvälinen tee turistille pila-päivä. Hän katsoi minua hölmistyneenä, että kyllä, pepsi maksaa 7,50€. Sanoin, että vaihtaisin pepsin 14cl punaviiniä, joka maksaa 3,5€, merci. Sain punaviinini ja kyllä vähän nolottikin, mutta en siitäkään huolimatta maksa pepsistä koko omaisuuttani. Tarjoilija oli ystävällinen vaikka varmasti kirosi minut alimpaan helvettiin. Nauttiessani punaviiniä, jota oikeastaan en olisi halunnut, viereeni istahti kalju arviolta kuusikymppinen mieshenkilö. Hän alkoi puhumaan minulle ranskaa johon osasin sanoa : Je ne parle pas Francais, en puhu ranskaa. Hän osasi yllätyksekseni englantia. Hän ihmetteli, miksi juon keskellä päivää punaviiniä. Jostain kumman syystä en alkanut selittää edellämainittua tapahtumaa herralle vaan totesin olevani lomalla. Hän kysyi mistä olen kotoisin ja kun kerroin olevani Suomesta hän oli kovin yllättyneen oloinen. Hän tiesi missä Suomi maailmankartalla suurinpiirtein sijaitsee, mutta hän kysyi puhutaanko Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa samaa kieltä. Luojan kiitos ei puhuta. Uusi ystäväni Rachel kysyi minulta taannoin, puhutaanko Suomessa äidinkielenä englantia. Odotan innolla seuraavia eteen tulevia kysymyksiä.

Kaksi päivääni Pariisissa alkoivat olemaan loppusuoralla. Vuosi sitten en olisi uskonut uskaltavani tai edes haluavani lähteä suurkaupunkiin seikkailemaan yksin. Olen pitänyt itseäni aina seuraakaipaavana ihmisenä, joka ei liioin yksin viihdy. Olen joutunut tai oikeastaan saanut muuttaa tuota käsitystä itsestäni; ei ole yhtään hassumpaa olla yksin. On aikaa omille ajatuksille, itselleen ja mikä parasta saa kokemuksen siitä, että pärjää yksinkin. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunnen itseni vahvaksi tai ainakin vahvemmaksi kuin ennen eikä se johdu pelkästään seikkailustani Pariisissa ja selviytymisestäni yksin suurkaupungissa. Monta kertaa päivässä totean nyt eläväni unelmaani vuosien takaa ja voin vain todeta, että kaikki elämäni onnistumiset ja viime vuosien epäonnistumiset ovat johdattaneet tähän tilanteeseen. En olisi tässä ilman kaikkia kuoppia joiden kautta olen kulkenut. On ihanaa ja helpottavaa todeta, että kaikki tekemäni valinnat eivät ole johdattaneet väärään suuntaan ja aiheuttaneet surua ja murhetta, menetystä ja kaipuuta. Hyvä olo hiipi sisääni, kun sain Sophielta viestin, miten voit, onko kaikki hyvin. Olen osa uutta ranskalaista perhettä, enkä oikein tiedä ketä kiittää tästä mahdollisuudesta joka minulle on annettu.

Tiistai-iltana Sophie tyttöineen tuli Pariisiin ja totesin, että heitä olikin jo ikävä. Pariisi on edelleen ja tulee varmasti aina olemaan yksi lempikaupungeistani maailmassa, mutta odotin jo sitä, että pääsen väliaikaiseen kotiini maaseudun rauhaan, hevosten tuoksuun, kanojen kaakatukseen ja lempeän tuulen vireeseen jossa tähän aikaan vuodesta valitettavasti haiskahtaa hieman lehmän lanta.

Tampere on silti kotini, koska siellä on sydämeni <3